Työelämän suurin hiljainen virhe

Työelämässä koettu pahoinvointi on lisääntynyt. Työuria halutaan pidentää, mutta aivan liian monet pyrkivät eläkkeelle liian nuorina. Vapaa-ajan arvostus on kasvanut, ja työorientoitunut kulttuuri on muuttumassa.

Työelämän viihtyvyyttä pyritään parantamaan kehityskeskusteluilla, pikkujouluilla, tykypäivillä, er­gonomialla, jatkokoulutusmahdollisuuksilla, tehtäväkierrätyksillä, veroporkkanoilla, esimiesvalmennuksilla, bonuksilla, lisäeläkkeillä jne. Keinot ovat osin perusteltuja, mutta silti monelle jää tyhjä ja ulkopuolinen olo. Jotain puuttuu.

Työelämässä ja urheilussa ihmiset kohtelevat toisiaan eri tavalla. Urheilija ja kuntoilija saavat palautetta valmentajalta tai ohjaajalta jokaisessa harjoituksessa.  Huippu-urheilijaksi ei ole edes mahdollista kehittyä, ellei ole kykyä ottaa saamaansa palautetta rakentavasti vastaan. Urheilijan ja valmentajan välillä on jatkuva dialogi, joka palkitsee molempia. Urheilussa keskinäinen arvostus, hyväksyntä ja kiitos ovat ehdottomia edellytyksiä. Ne konkretisoituvat välittömänä palautteena, läsnäolona, kuuntelemisena sekä korjaavina, uusina harjoituksina. Puhetapa on ratkaisukeskeistä, ei ongelmakeskeistä. Tämä tapa toimia ei tuota euroakaan lisäkuluja.

Palautteen antamisen ja vastaanottamisen puute on työelämän suurimpia hiljaisia virheitä.  Toinen valitettava piirre liittyy meidän suomalaisten kollektiiviseen tapaan reagoida epäonnistumisiin. Menestymisen suurin este on se, ettei edes yritä. Ja yrittämistä ja itsensä likoon laittamista pelätään, koska epäonnistumisesta rangaistaan. Tämä näkyy myös siinä, miten suhtaudumme konkurssin tehneisiin yrittäjiin.