PUHE KIVENNAPALAISTEN VUOSIJUHLASSA: Se on tämä sarana – Karjalasta (Pälkäne 14.8.2022)

Arvoisat kuulijat – hyvät kivennapalaiset

Lämmin kiitos kutsustanne saapua puhujaksi juhlaanne. Vastasin mielelläni myöntävästi puheenjohtaja Pentti Mäkisen kutsuun keväällä, kun hän tiedusteli mahdollisuuttani saapua tilaisuuteenne. On kunnia olla mukana täällä joukossanne. Tunnen vahvaa yhteenkuuluvuutta kanssanne.

Kivennavan Kihuilla on pitkä historia pitäjän väen kokoontumisissa. Tämä on jo 74. kerta, kun Kihut järjestetään. Tapaamisissa on ollut valitettavasti parin vuoden tauko koronasta johtuen. Siksi uskonkin, että tämän päivän juhlalla on aivan erityinen merkitys. Tänään saamme kokoontua Pälkäneellä, mikä onkin erinomainen paikka juhlalle.

Juhlan erityistä luonnetta korostaa siis ainakin kaksi asiaa: Parin vuoden tauon loppuminen ja kiristynyt kansainvälinen turvallisuustilanne, joka on varmasti tuonut voimakkaita muistoja ja tunteita kaikkien meidän mieliimme.

Sodat tai niiden uhka ovat aina taakkanamme. Pälkäneellä Kostianvirran taistelu käytiin vuonna 1713. Läheisellä hautausmaalla lepäävät viime sotien sankarivainajat – nuoria miehiä, jotka kuolivat isänmaansa puolesta.

Hyvät ystävät

Puheenjohtaja Mäkinen kysyi keväällä, ”onko minulla karjalaisia juuria ja mist sie oot kotosii?” Karjalaiset juuret löytyvät, ja olen ollut niistä ollut aina ylpeä.

Olen isäni puolelta kotoisin Antrean Vuoksenrannan Sintolan kylästä. Mummoni ja isäni ovat joutuneet lähtemään kaksi kertaa evakkoon. Isänisäni eli vaijani kaatui syyskuussa 1941.

Uusi koti mummolle ja isälle löytyi myöhemmin siirtotilalta Asikkalan Viitailasta. Mummo avioitui sodan jälkeen uudestaan isänisäni serkun kanssa. Emil oli minulle läheinen ja karjalaiseen tapaan kutsuin häntä vaijaksi. Pyrin tätä osaa karjalaisuudesta kuljettamaan osaltani eteenpäin. Lapsenlapselleni olen myös vaija. Asian merkitys kerrottaan hänelle myöhemmin, kun ikää hieman kertyy lisää.

Sormessani oleva vihkisormus on vaijani jäämistöä. Sormuksella on menossa toinen sukupolvi. Se sitoo minut avioliittoon, sukupolvien ketjuun ja karjalaisuuteen.

Toki sormusta piti huomattavasti pienentää, jotta se pysyy nakkisormessani. Vaijan kämmenet olivat tykkimiehenä ammusten kantamisen ja maatilan kovan työn vuoksi eri kokoluokkaa kuin minulla – nykyään pääsemme monessa asiassa helpommalla.

Urheiluvuosinani minulta kysyttiin usein, kuka on esikuvasi urheilijana. Vastausta oli vaikea antaa, koska minulla ei ollut varsinaista esikuvaa. Eräässä toritilaisuudessa uudessa roolissani jouduin palamaan samaan kysymykseen. Kansalainen ei tyytynyt vastaukseeni ja hän suorastaan intti, ”että kai sulla nyt sentään joku esikuva on?”

Pienen harkinnan jälkeen vastasin, että mummoni on esikuvani. Impi maksoi kovan hinnan Suomen itsenäisyydestä. Miehen kaatuminen sodassa, kaksi kertaa evakkoon ja kova työ siirtotilalla seitsemänä päivänä viikossa olisivat murtaneet heikomman ihmisen.

Mummo oli työteliäs, rehellinen, seurallinen ja rakastava – iloinen karjalainen. Esikuva-asemansa hän ansaitsee myös elämänasenteestaan. ”Kaik on hyvin. Etteepäi elävä mieli, kuollut taakse katsokoo.”

Mummolassa ei puhuttu sodasta, ei haukuttu naapuria eikä vaadittu Karjalaa takaisin. Senkin päällä oli kuitenkin Karjalan pöytäviiri, jonka muoto, värit sekä symbolit ovat syöpyneet muistiini ja identiteettiini.

Hyvät kuulijat

Jokainen ihminen tarvitsee juuret ja kotiseudun ollakseen onnellinen. Sodan jälkeen suomalaisten ja erityisesti karjalaisten elämä ei ollut helppoa. Sodan kokeneet ja kotiseudustaan irti revityt ihmiset olivat traumatisoituneita. Ei siitä silloin puhuttu – varsinkaan lapsille. Työtä oli tehtävä, ja se oli varmasti myös keino pysyä henkisesti tasapainossa.

Paikkakuntaidentiteetti muodostuu murrosiän paikkeilla. Urheilua seuraavat kiinnittyvät kotiseutunsa joukkueeseen tuossa iässä. Seuratkaapa lähipiiriänne ja tarkkailkaa, mitä urheilujoukkuetta ihmiset kannattavat. Oletan, että useimmat kannattavat sen kunnan tai kaupungin joukkuetta, missä on lapsuus- ja nuoruusvuotensa viettänyt riippumatta siitä, mihin on aikuisena muuttanut. Moni lukee myös entisen kotikuntansa tai maakuntansa lehteä vielä vuosikymmeniä alueelta muuttamisen jälkeenkin.

Hyvät kuulijat

Olen tehnyt yleistä historiaa koskevan graduni 1980-luvulla siirtolaishistoriasta.  USA:ssa ja Australiassa olen saanut tutustua suomalaissiirtolaisiin, joka olivat muuttaneet Suomesta ulkomaille vuosikymmeniä aikaisemmin. Suomen kieli saattoi olla jo vanhahtavaa ja näkemys Suomesta edusti Suomi-filmien romantisoitunutta ihannetta. Olennaista kuitenkin oli, että he kokivat itsensä sielultaan edelleen suomalaisiksi.

Identiteettiä ei voi poliittisilla päätöksillä ja laeilla muuttaa. Jokaiselle on oikeus omaan identiteettiinsä ja myös oikeus kertoa taustastaan jälkipolville. On ymmärrettävää, että paikkakunta tai maaidentiteetti laimenee sukupolvien saatossa. Silti on tärkeää, että edes jotain säilyy – yksittäisiä sanoja, tapoja ja ruokia. Jokainen haluaa kuulua johonkin.

Useimmat meistä muistavat 1970-luvun television menestyssarjan Roots eli Juuret. Osittain tositapahtumiin perustava kirja ja telivisiosarja saivat huiman suosion. Tarina kertoo Afrikasta Amerikkaan orjaksi viedyn vaiheista 1700-luvulla. Sarja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Vaikka ajallinen, maantieteellinen ja taloudellinen viitekehys ovat hyvin erilaisia kuin Suomen evakoilla, niin se herätti minut jo nuorena poikana pohtimaan isäni ja mummoni kohtaloa omasta kotiseudustaan vastoin tahtoaan irti revittyinä sodan uhreina.

Arvoisat kuulijat

Kuluneet reilut kaksi koronavuotta ovat olleet meille kaikille raskaita. Korona on vaatinut suomalaisilta sisua ja luovuutta – mutta sitähän meiltä on aina löytynyt. Tiukassa paikassa me suomalaiset olemme parhaimmillamme.

Meillä jokaisella on ollut huoli läheisistämme. Perheenjäsenet, sukulaiset ja ystävät ympäri Suomen tai maailman ovat olleet mielissämme eri tavalla kuin aiemmin.

Kun korona alkoi hieman helpottamaan, tuli tilalle uusi vitsaus – sota Euroopassa. Euroopan turvallisuus on järkkynyt. Venäjän oikeudeton sota on hyökkäys koko Eurooppaa, länsimaisia arvoja sekä ihmisyyttä vastaan. Suomi sai arvokasta tukea talvisodassa – joskin osin liian myöhään ja liian vähän. Me emme saa unohtaa Ukrainaa ja ukrainalaisia. Meidän on osoitettava tukea Ukrainasta tulleille pakolaisille.

On voimia, jotka pyrkivät tietoisesti vaikuttamaan EU:n ja myös Suomen yhtenäisyyteen. Erilaiset hybridivaikuttamisen keinot ovat lisääntyneet. Disinformaatiota on helppo jakaa nykyaikaisessa digitaalisessa ympäristössä.

Päättäjillä on aina erityinen vastuu. Valtatyhjiöt täyttyvät nopeasti ja valta myös turmelee. Lähivuosikymmeninä monta itsevaltaisesti toiminutta tyrannia on joutunut luopumaan asemastaan usein myös väkivaltaisella tavalla. Uusia kandidaatteja on jonossa odottamassa omaa kohtaloaan.

Entisiä itsevaltiaita yhdistävät ainakin seuraavat piirteet: suuruudenhulluus, ylimielisyys, vainoharhaisuus, narsismi sekä moraalinen rappio.

On hämmästyttävää, miten nopeasti hyvästäkin hallitsijasta nousevat pintaan edellä mainitut piirteet, jos valtaa tasapainottavat tekijät puuttuvat. Valtaa tasapainottavat muun muassa oikeusvaltioperiaate, demokratia, korruptoitumattomuus, rehelliset vaalit sekä vapaa media.

On vaikea edes kuvitella elämää sellaisessa yhteiskunnassa, joka ei kykene tarjoamaan turvaa ja hyvinvointia kansalaisilleen. Seuratessa suomalaista keskustelua, mediaa tai ilmapiiriä, voi helposti unohtaa, kuinka hyvällä tolalla asiamme itseasiassa ovat. Vaikka Suomen taloudella ei ole viime vuosina mennyt hyvin, olemme silti etuoikeutettuja, kun katsotaan globaalisti.

Hyvät ystävät

Suomi, suomalaiset, hallitus ja eduskunta osoittivat talvella ja keväällä poikkeuksilta kykyä mukautua nopeasti muuttuneisiin olosuhteisiin. Nato-päätös tehtiin eduskunnassa selvin äänin 188 puolesta ja kahdeksan vastaan.

Naton jäsenmaiden enemmistö on jo hyväksynyt jäsenhakemuksemme. Kaikkien 30 maan myönteinen päätös toki tarvitaan, ja yllättäviä käänteitä voi loppumetreillä vielä tulla joidenkin maiden osalta. Olen kuitenkin luottavainen, että Suomi on Naton täysivaltainen jäsen jo ensi vuonna.

Suhteemme Venäjään on muuttunut. Rauhan toivottavasti joskus koittaessa, on tavoitteeksi otettava paluu normaalimpaan kanssakäymiseen. Taloudessa ja erityisesti energiakaupassa Suomelle vaarallisia keskinäisriippuvuuksia on kuitenkin jatkossa vältettävä.

Hyvät ystävät

Useimmat meistä ovat varmasti vierailleet Karjalassa omilla tai vanhempiensa kotiseuduilla. Ne ovat matkoja, jotka herättävät vahvoja tunteita ja jäävät siksi muistiin. Jokaisella on oma arvokas tarinansa. Kaikkea näkemäänsä ja tuntemaansa voi olla vaikea pukea sanoiksi. Toiset meistä haluavat kertoa tunteistaan avoimesti; toiset pitävät luonnikkaampana pitää ajatuksensa omana tietonaan.

Vierailin Karjalassa 1990-luvun alussa. Isäni ja isovanhempieni kotitalon kivijalka löytyi umpeenkasvaneiden peltojen keskeltä. Ei ollut paljon nähtävää betonisen kivijalan lisäksi. Halusin kuitenkin jonkun käsinkosketeltavan muiston paikasta.

Kaivoin saappaan kantapäällä kivijalan vierestä multaa pois. Kohtalo ja enkelit olivat puolellani. Löysin saranan puolikkaan – likaisen ja ruosteisen.

Hyvät kuulijat

Suomen historiassa on ollut seesteisiä jaksoja ja on ollut myrskyisiä jaksoja. Niiden välissä on historian taitekohtia – saranakohtia, joissa elämä ottaa uuden ja yllättävän suunnan.

Tämä sarana on nyt putsattu ja kehystetty. Se on kodissamme kunniapaikalla. Lapsilleni olen esittänyt toiveen, että yksi tavara kulkisi sukupolvelta toiselle muistona ja symbolina juuristamme sekä Suomen historiasta. Se on tämä sarana – Karjalasta.